Olin juuri aloittamassa tätä päivän kertomusta, kun sireeni soi. Nyt olen pommisuojassa ja tänne tulee pikkuhiljaa lisää ihmisiä, olin ensimmäisten joukossa. Onneksi on sähköt eli valoa.
Yksi vanhempi nainen nyyhkyttää, muilla on lähes hilpeä tunnelma. Muutama koettaa nukkua. Nuoret miehet pelaavat tammea. Täällä on nyt vain 14 henkeä ja 1 koira. Yksi loisteputki välkkyy ja luo tunnelmaa. Ylimääräisiä ääniä ei ulkoa kuulu, on rauhallista. Täältä rintamalle ja merelle on noin 300km eli jos hälytys perustuu lähteneeseen ohjukseen, voi kestää jonkin aikaa, ennen kuin vaara ohi tulee.
Ihmisten rauhallisuus muistuttaa Franklin Rooseveltin lauseesta: Meillä ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse.
Eli nyt on aikaa kirjoitella. Takaisin eiliseen. Menin Bar nro 3:een. Kaupungin keskusta alkaa olla hanskassa, se on helppo hahmottaa.
Eipä ollut ketään tuttua eilisestä paikalla. Mutta henkilökunta oli selvästi otettu uusintavierailustani.
Paikalla oli selvästi enemmän porukkaa kuin lauantaina. Jopa naisia.
Nytkin minulla kävi tuuri, sillä pääsin juttelemaan Gennadin eli Genan kanssa (ei se krokotiili). Oikein mukava mies, hevirumpali ja jopa Suomessa keikkaillut.
Ikävä puoli oli, että siinä se sitten olikin. Vaihdoimme yhteystietoja, otin taksin ja menin nukkumaan. Leppoisa ilta.
Aamulla tutustuin ammattikoulun tiloihin ja Tatjanaan. Hänkin opettaa täällä englantia ja hänkin on mukava, nätti ja huhusta huolimatta ilmeisesti varattu.
Otin kierroksesta muutaman kuvan. Oppilaita on noin 800 ja henkilökuntaa noin 100. Tatjanan palkka on 150USD kuussa, keskipalkka on noin 220USD. Kiovassa voi saada paljonkin parempaa palkkaa.
Paikat ovat siistejä, mutta kaikenlaisista varusteista on pulaa. Harvat datatykit ja taulutv:t on viety turvaan. Jos opettajalla on läppäri, se on itse hankittu, koululla ei ole siihen varaa.
Meininki kuulosti varsin samanlaiselta kuin Suomessa. Oppilaat tuijottavat puhelimia eivätkä ole kiinnostuneita oppimisesta. Oppilaille ei saa puhua edes kovalla äänellä, koska tapaus voi päätyä kännykameraan. Jotkut vanhemmat eivät ole kiinnostuneita lastensa koulunkäynnistä lainkaan.
Koulussa on myös museohuoneita. Kansalliskulttuurihuone oli sympaattinen ja toi mieleen suomalaiset kotiseutumuseot. Elekroniikkamuseo esitteli jännittävän keksinnön eli yksikaiuttimisen radionauhurin, jossa luki Stereo.
Sitten oli taas ruoka – aika. Paikallinen tapa näyttää olevan, että lämmintä ruokaa on 2 lautasellista. Tosin salaattia ei ole, mutta ruoka itsessään on hyvää ja ravitsevaa. Kanaa on vähintään joka kolmannella aterialla.
Primeran tuonti tänne perustui siihen, että olin lukenut, että vuoden alussa autojen tuontivero poistettiin. Mutta säädökset muuttuvat ja autosta, joka maksoi minulle 1000e, pitäisi nyt maksaa 2000e veroa. Huomenna pitää päättää, mitä tehdään.
Tutustuttiin paikalliseen historiaan Tatjanan ja Vitalin toimesta.
Sitten olikin aika vetäytyä huoneeseen suunnittelemaan asioita. Minulle on muodostunut useista lähteistä eli jutteluista ja luetusta tekstistä käsitys siitä, ettei täältä noin vain puolisoa tai suhdetta löydy.
Ensimmäinen peruste on, että täkäläiset tuntuvat olevan aika lailla paikallaan pysyvää lajia. Pääkaupunkiin muuttaneet ovat liikkuvampia, mutta kuten Suomessakin, jos ihminen jää synnyinseudulleen, hän ei sieltä helposti halua pois.
Toinen tekijä on kielitaito. Sitä ei vain ole. Kolmas on, että täälläkin naiset ovat huomanneet, että he haluavat oman elämän miesten siivellä elämisen sijaan.
Mutta: eivätkö nämä piirteet kuulosta ihan suomalaisilta? Olen pikkuhiljaa alkanut huomata, kuinka paljon yhteisiä piirteitä näissä kahdessa kulttuurissa on. Kirjoitan siitä lisää paluumatkalla.
Enkä ole suinkaan hylännyt toivoani täkäläisten naisihmisten suhteen. Päinvastoin, havainnot vain vahvistavat mielenkiintoa. Ja auttavat ymmärtämään, että tämä ei ole helppo nakki. Mutta en niin olettanutkaan.
Ja 1,5h hälytyksen jälkeen tuli ensin netin kautta vaara ohi-viesti ja sitten myös sireeneillä. Nyt pois väestösuojasta ja nukkumaan.
0 kommenttia