Ukrainan matka – osa 8

Ensin viralliset tiedotukset. Olen Suomessa ja hyvässä hapessa. Pahoittelen viestintäkatkoa, minua alkoi vain tympiä kirjoittaminen puhelimella. Lisäksi väsytti, koska paluumatkan nukkuminen oli kovin vajavaista eikä motivoinut tekstintuottoon paluumatkan aikana.

Vaan takaisin asiaan. Seuraavana aamuna pääsin tutustumaan Aljonaan. Hänkin on paikallinen englanninopettaja, sievä ja mukava. Kuten muutkin. Ja varattu. Kuten muutkin. Aamupäivällä kävimme vähän lisää perehtymässä paikkoihin. Aljona uhrasi lomapäivän minun viihdyttämiseeni, kuten kollegansakin. Tunsin muutenkin oloni hyvin huolehdituksi.

Iltapäivällä tapahtui sitten jotain ihan muuta. Minulla oli tapaaminen koko laitoksen rehtorin, Oleksanderin, kanssa. Kunnianarvoisa mies. Juhlimme tapaamistamme perinteisellä ukrainalaisella juhlapäivällisellä. Olin otettu. Kuten kuvista näkyy, pöydässä oli kystä kyllä ja kyllin. Ja myös vodkaa. Onneksi olen menneisyydessä harjoitellut vodkanjuonnin ja maljapuheiden yhdistelmää niin, ettei se ollut vierasta.

Ukrainalainen sanonta kertoo ”Jos ei ole syytä puheisiin, ei ole syytä juodakaan”. Minusta se kuvaa kauniisti sikäläistä suhdetta alkoholiin: se ei ole humaltumista, vaan ystävyyttä varten. Puheita sitten pidettiin, niitä tulkattiin ja syötiin ja sitten pidettiin lisää puheita. Sain myös lahjoja, kuten paikallista hunajaa ja perinteisen juhlapaidan. Sillä ilahdutan ystäviä erityisissä tilaisuuksissa. Päivälliseen meni vajaat kolme tuntia.

Sitten kävimme läpi koululle tuomiani tavaroita. Ne olivat kaikki tarpeen. Sähköopettaja Viktor osasi auttavaa englantia ja tunsin vahvaa samankaltaisuutta hänen kanssaan, hänellä oli hyvin samanlainen näpräysasenne laitteisiin kuin minullakin.

Iltapäivällä kävelin vähän lisää kaupungilla. Huomasin, että Eiffelin tornilta kulkevaa isoa katua (Kievskaja eli Kieviin päin vievä pääreitti) reunustaa kauppoja ja hotelleja. Valikoimissakin oli eroja, mutta hintataso oli varsin yhtenäinen.

Minua ilahdutti paikallinen kioskikäytös: kioskiin mahtui vain yksi ihminen kerrallaan. Sen takia kioskin ulkopuolelle muodostui jono: ei tungettu sisään, kuten Suomessa. Toki lämpöä oli riittävästi eli oli mukavampaa seistä ulkona odottamassa. Päivän löydös oli Ukrainan lipun sini-keltaisella värillä oleva leveä pakkausteippi. Kuka tekisi vastaavaa Suomessa?

Torstaina oli lähtöpäivä. Vietin sen jälleen Tatjanan kanssa, joka ilahdutti minua seuransa lisäksi viehättävällä mekollaan. Ohjelmassa oli vain kaksi asiaa. Ensinnäkin, tarvitsin postimerkkejä edellisenä iltana kirjoittamiini postikortteihin. Kortteja en ollut löytänyt mistään, siis minkäänlaisia. Onneksi koulun henkilöt löysivät paikallisia turisteille suunnattuja maisemakuvasarjoja. Toinen asia oli löytää Ukraina-aiheisia tuliaisia.

Postimerkkien saannin oletin olevan helppoa, koska postitoimistoja oli helppo löytää ja ne olivat auki. Jälleen olin väärässä.

Menimme autolla keskustan pääpostin eteen. Ja pah – juuri silloin ilmahälytys soi. Sen tuloksena kaikki kaupat ja virastot menivät kiinni. Ukrainassa totellaan sääntöjä, kuten Suomessakin. Niinpä suuntasimme puistoon. Sinne tulivat myös kaikki muut kaupungilla olijat. Puiston pikkukioskeista osa oli auki ja niiden henkilöstö tuskin valitti tilannetta. Tunnelma oli piknikmäisen odottava ja leppoisa. Vinnitsan keskustan puisto on iso ja hyväkuntoinen. Minua ilahdutti erityisesti kukkaistutusten runsas määrä ja erinomainen kunto. Täällä nähtävästi ei ole vandaaliongelmaa tai vandaalit ymmärtävät, että kukkaset ovat kaikkien iloksi.

Kävelimme reilun tunnin. Sitten Tatjanan puhelimen tuli Vinnitsan kaupungin viestikanavalta tieto, että vaara ohi. Alkoi kansanvaellus puistosta pois. Kaikki olivat koko prosessin ajan rauhallisempia kuin jos olisi alkanut sataa.

Kortin lähettäminen Saksasta Suomeen on halvempaa kuin Ukrainasta. Saapi nähdä, kuinka nopeus vertautuu.

Sitten matkamuistokauppaan. Olin ollut sokea eli kulkenut kaupan ohi, mutta onneksi Tatjana tiesi paikan. Suurin osa tuotteista oli kansanperinnekamaa, mutta löytyi myös moderneja paitoja ja kasseja. Tosin vain vähän. Pitääkö meidän odottaa, että kiinalaiset alkavat tehdä asenteen osoittamiseen tavaraa, jota voitaisiin hyvin tehdä Ukrainassakin? Ukrainassa on käsityöosaamista ja vaateteollisuutta. Nyt näillä olisi kysyntää.

Sitten viimeinen ateria ruokalassa pakolaisten kanssa. Heitä on selvästi informoitu, että olen lähdössä. Tatjana juo kahvia termoksesta, kuten aiemminkin. Tämä kuvaa moraalia: hän ei halua riistää pakolaisten ruoka-annoksia, koska hänellä sentään on työ.

Ja sitten pikavuorobussiin. Tunteelliset jäähyväiset ja lupaus siitä, että palaan. Suurin este on aika: maantietä pitkin aikaa menee kaksi päivää per suunta eli viikko menee automaattisesti.

Pikavuorobussi on tasokkaampi kuin mihin olen Suomessa tottunut, toimiva ilmastointi ja hyvät penkit. Tämä koskee paluumatkan kaikkia busseja. Aluksi bussissa oli väljää, mutta ennen rajaa se täyttyi. Nukkumisen kannalta ikävää. Viereeni tulee paikallinen mies, joka ei osaa kieliä, mutta käyttäytyy oikein sivistyneesti. Bussi on Puolan laatoissa ja kuski ei tee tiedotuksia englanniksi, onneksi kysyttäessä hän osaa sitä edes vähän.

Raja on kivulias. Saavuimme 23.15 Ukrainan puolen rajalle ja 07.15 olemme Puolassa rajalta läpi. Minulla on ollut hauskempiakin öitä. Rajamuodollisuudet ovat sujuvia, mutta liikennettä vain on liikaa. Ja bussi pääsi läpi aikataulusta myöhässä.

Minulla oli bussin vaihto Krakovassa. Saavuimme sinne puoli tuntia jatkovuorobussin aikataulun mukaisen lähtöajan jälkeen. Kun kysyin asiasta bussikuskilta, hän ymmärsi ongelman, koetti hakea sanoja ja lopuksi vain sanoi ”It`s OK”.

Paikan päällä kävi ilmi, että jatkovuorokin oli myöhässä. Minulle jäi sopivasti 15min vaihtoaikaa. Kun kysyin aseman kaljupäiseltä leveäharteiselta kielitaidottomalta järjestysmieheltä bussia, hän yllättäen otti asiani sydämelleen, vei minut kädestä pitäen oikealle laiturille ja näytti sormillaan 10 minuuttia. Ja sitten vain kohti Varsovaa, josta oli vuoro Tallinnaan. Ja tästä eteenpäin busseissa oli vähintään neljännes tyhjiä paikkoja.

Varsovan bussiasemalla on noin 30 matkatavaransäilytyslokeroa ja tietysti ne kaikki olivat täynnä. Enpä sitten viitsinyt lähteä kassieni kanssa kaupungille, vaan istuin asemalla 6h. Se meni hyvän kirjan kanssa varsin nopeasti. Tulipa samalla katseltua sikäläistäkin elämänmenoa.

Tallinnan bussilinjalla oli vaihto joka pääkaupungissa. Kun katseli peltoja eri maissa, oli helppo ymmärtää, miksi Ukraina on Euroopan vilja-aitta: pohjoisempana pellot ovat pieniä eivätkä lainkaan niin viljavan näköisiä.

Sitten enää Tallinnasta kotiin. Kuten ennenkin Keski-Euroopasta palatessani, tunsin tulevani sarvikuonojen maahan. Tällä kertaa tunne tuli siitä, kun terminaalissa 10min ennen laivaannousuportin avautumista melkein kaikki olivat portilla tungeksimassa. Ja nimenomaan tungeksimassa. Perjantai-ilta onkin hyvä aika palata Suomeen: pääsee heti tunnelmaan.

Sitten onkin jäljellä enää matkan paras osa: oma sänky. Siellä on jälleen ihan yhtä monta henkeä kuin koko matkan ajan oli nukkumapaikoissani.

Nyt jäljellä on matkakertomuksesta enää kaksi osaa: Ensinnäkin, miten päädyin sinne. Ja toisekseen, mitä mieltä olen Ukrainasta ja sikäläisistä naisista. Jos laitatte hakukoneeseen ukrainian wife dating, niin sivustoja ja henkilöitä löytyy enemmän kuin osaatte kuvitellakaan.

0 kommenttia

Artikkeleita randomisti

Sponsoroitu linkki